Päästökauppa on menettämässä lopullisesti sähköntuotannon investointeja ohjaavan vaikutuksensa Pohjoismaissa, varoittaa taloustieteilijä Matti Liski Ylen Kova talous -haastattelussa. Videohaastattelu on katsottavissa kokonaan tämän artikkelin liitteenä. Liski on Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun taloustieteen professori.
Päästökaupan toimivuudella on suuri merkitys, sillä järjestelmän pitäisi hoitaa liki puolet EU:n kaavailemista päästövähennyksistä. Liskin keskustelunavaus on ajankohtainen, sillä hallitus linjaa tänä syksynä keinot, joilla Suomi toteuttaa osuutensa EU:n vuoden 2030 päästövähennystavoitteista.
Tämän niin sanotun ilmasto- ja energiastrategian laatimisen aikana energia-alalla on käyty tiivistä keskustelua siitä, millä tavalla Suomeen saadaan investointeja päästöttömään energiantuotantoon. Esillä on ollut kaksi päävaihtoehtoa: torjutaanko ilmastonmuutosta uusiutuvan energian tuilla vai luotetaanko päästökaupan voimaan?
Samalla pitäisi varmistaa, että Suomessa on riittävästi käytössä voimalaitoskapasiteettia kylmimpien pakkaspäivien kysyntäpiikkien varalta.
Taloustieteilijänä Liski on ollut vankka päästökaupan kannattaja, sillä järjestelmä on lähtökohtaisesti kustannustehokas tapa vähentää päästöjä ja ohjata voimainvestointeja markkinaehtoisesti.
Hän on kuitenkin tutkimustensa perusteella päätynyt siihen, että päästökauppa ei tuo jatkossakaan riittävän nopeasti investointeja päästöttömään sähköntuotantoon Pohjoismaissa.
Markkina mullistui nopeasti
Liskin mukaan voimalaitosinvestointien ohjautumista puhtaaseen teknologiaan vähentää sähkömarkkinoilla tapahtunut dramaattisen nopea muutos: päästöoikeuksien kallistuminen ei enää automaattisesti nosta sähkön hintaa Pohjoismaiden sähköpörssissä.
Kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta muutoksen vaikutus voi olla erittäin merkittävä. Päästökaupan keskeinen tavoite on ollut ohjata EU-alueen energiayhtiöitä investoimaan päästöttömään sähköntuotantoon. Tämän piti tapahtua nimenomaan sitä kautta, että sähkön markkinahinnan nousu parantaa esimerkiksi aurinko-, tuuli-, ydin- ja vesivoiman kannattavuutta suhteessa fossiiliseen energiaan.
Ruotsin mittava tuulivoimarakentaminen on kuitenkin mullistanut nopeasti Pohjoismaisen sähkömarkkinan toimintaa. Tuulisähkö on painanut tuntuvasti sähkön tukkuhintaa Nord Pool -sähköpörssissä ja näin syrjäyttänyt kivihiilisähkövoimaloita kannattamattomina pois markkinoilta.
Aiemmin sähkön tukkuhinta määräytyi pitkälti hiiltä polttavien lauhdelaitosten käyttökustannusten perusteella. Vielä muutamia vuosia sitten päästöoikeuksien kallistuminen nosti lauhdevoimaloiden käyttökustannuksia ja tätä kautta myös sähkön markkinahintaa. Nyt kun hiilisähkölaitoksia on pudonnut pois markkinoilta, ei päästölupien kallistuminen näy enää entiseen malliin sähkön markkinahinnassa.
– Vaikka päästöoikeuden hinta lähtisi jyrkkään nousuun, sähkön hinta ei välttämättä seuraa sitä, sanoo päästökauppaa vuosia tutkinut Liski.
Päästökaupan keskeiseltä poliittiselta tavoitteelta, investointien ohjaamiselta, on siis pudonnut pohja. Liskin mukaan sähkömarkkinan muutos on tapahtunut niin nopeasti, etteivät poliittiset päättäjät ja teollisuus ole pysyneet täysin kärryillä kehityksestä.
Päästöoikeuksien hinta mataa
Toinen keskeinen päästökaupan ohjausvaikutusta sotkeva ongelma on Liskin mukaan päästöoikeuksien krooninen ylitarjonta ja sitä seuraava halpa hinta.
Yksi päästöoikeus, eli yhden hiilidioksiditonnin päästäminen ilmakehään, maksaa tätä nykyä noin 4,5 euroa. Päästöoikeudet ovat nyt halpoja muun muassa siksi, että teollinen taantuma ja julkisella tuella lisääntynyt uusiutuvan sähkön tuotanto ovat vähentäneet päästölupien kysyntää.
Jotta investoinnit ohjautuisivat päästöttömään tuotantoon, päästöoikeuden hinnan tulisi olla vähintään 20–30 euron luokkaa tonnilta.
Nyt päästökaupan alennustilasta huolestunut Euroopan komissio on ryhtynyt toimiin päästökaupan kiristämiseksi. Komissio vähentää tarjolla olevien päästöoikeuksien määrää hinnan korjaamiseksi ylöspäin.
Liski ei kuitenkaan usko komission keinojen tepsivän. Olennainen syy tähän on muun muassa Saksan, Tanskan, Ruotsin ja Suomen kansallinen tukipolitiikka, jolla edistetään jatkossakin uusiutuvaa energiaa.
– En ole vakuuttunut siitä, että päästöoikeuksien tarjontaa kyetään kiristämään yhtä nopeasti kuin päästöoikeuksien kysyntä laskee, Liski sanoo.
Poliitikot pelkäävät kallista sähköä
Kolmas ongelma on Liskin mukaan se, että energiateollisuus ei välttämättä investoisi päästöttömään sähköntuotantoon, vaikka päästöoikeudet ja sähkön markkinahinta olisivat selvästi nykyistä korkeammalla tasolla.
Tämä johtuu investointeihin liittyvästä poliittisesta riskistä: poliitikot eivät uskalla antaa päästökaupan toimia niin, että sähkön hinta nousisi puhtaan teknologian investointien vaatimalle tasolle. Päättäjät yksinkertaisesti pelkäävät kallista sähköä, sillä se rasittaa raskasta teollisuutta ja kotitalouksia.
Liski muistuttaa, että vuoden 2008 tienoilla päästöoikeudet maksoivat paikoin yli 30 euroa tonnilta, eikä investointeja puhtaaseen sähköntuotantoon juuri nähty silloinkaan.
Liskin mukaan monissa Euroopan maissa poliitikot puuttuivat päästökauppajärjestelmään heti kun se alkoi toimia. Suomessakin hallitus toi eduskunnan käsittelyyn niin sanotun windfall-veron, jolla pyrittiin verottamaan ydinvoimalla ja vesivoimalla päästöttömästi sähköä tuottavien yhtiöiden voittoja, joita kuvattiin ansiottomiksi.
– Poliitikoilla syntyy suuri tarve puuttua tilanteeseen, silloin kun sähkön hinta nousee korkeaksi. Sitä kautta investoijien on hankala luottaa päästökauppajärjestelmään, että se pitkällä aikavälillä takaisi tuoton investoinnille. Hinnan pitäisi olla korkealla aika kauan, jotta investoinnit saadaan maksettua takaisin.
Suomessa investoidaan toki nykyään tuulivoimaan, mutta tämä tapahtuu syöttötariffin eli veronmaksajien rahojen vauhdittamana.
Suomessa väärä tilannekuva
Liskin tutkimusten perusteella päästökaupan merkitys ilmasto- ja energiapolitiikassa siis laskee jatkossa. Tästä huolimatta energiayhtiöitä edustava Energiateollisuus ry on toistuvasti vedonnut päästökaupan tiukentamisen puolesta.
Yrityksistä erityisesti Fortum on profiloitunut päästökaupan kiristämisen puolestapuhujana. Konserni on myös vaatinut uusiutuvan energian tukemisen lopettamista. Liski arvioi, että teollisuus lobbaa päästökaupan kiristämisen puolesta, sillä se toivoo saavansa lisää tuottoja sähkön kallistumisen kautta.
Liskin mukaan tukien lopettaminen Suomessa ei kuitenkaan muuttaisi tilannetta. Suomi kuuluu Pohjoismaiseen sähkömarkkinaan, jolloin uusiutuvan energian tukeminen Ruotsissa, Tanskassa ja Saksassa vaikuttaa Suomeen.
Liski sanoo, että uusiutuvan energian tukien lopettaminen toimisi vain sellaisessa ideaalitapauksessa, että päästökauppa aloitettaisiin alusta, eivätkä EU-maat enää tukisi ikinä uusiutuvaa energiaa.
Liski pitää huolestuttavana sitä, että poliittiset päättäjät näyttävät perustavan ilmasto- ja energiapolitiikan linjaukset vanhentuneeseen tietoon sähkömarkkinoista.
– Jos me ajattelemme Suomessa, että luotamme päästökauppaan, niin meillä on väärä tilannekuva. Muiden maiden lipeäminen päästökaupasta johtaa siihen, ettei se tule toimimaan meilläkään, Liski sanoo.
Liski viittaa muiden maiden lipeämisellä siihen, että ne jatkavat uusiutuvan energian tukemista.
Liskin mukaan Suomikaan ei voi luottaa päästökaupan voimaan ilmastonmuutoksen torjunnan ja vanhenevien voimalaitosten korvausinvestointien ristipaineessa. Hän pitääkin todennäköisenä, että Suomi joutuu tukemaan uusiutuvaa energiaa, tehoreservivoimalaitoksia ja mahdollisesti jopa ydinvoimaa tulevaisuudessa.
– Tässä voidaan tehdä isoja virheitä ja törmätä tilanteeseen, että markkinoille ei synnykään (markkinaehtoisesti) sähköntuotantokapasiteettia. Poikkeustilanteissa sähköt voivat sammua suuressa osassa valtakuntaa, ja silloin joudutaan tekemään pikaratkaisuja, jotka tulevat kalliiksi.
Liski sanoo, että mikäli päästökauppaa yritetään korjata, paras keino olisi täydentää sitä hiiliverolla. Järjestelmään tulisi asettaa esimerkiksi 25 euron pohjahinta hiilidioksiditonnille.
Valtioneuvosto tuo Suomen ilmasto- ja energiastrategian eduskunnan käsittelyyn tämän syksyn aikana. Työtä johtavat elinkeinoministeri Olli Rehn (kesk.) ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.).